Aika ajoin törmää edelleen ajatukseen, että vastaamalla vauvan tarpeisiin hän oppii manipuloimaan hoivaajaansa. Hän oppii, että itkemällä saa äidin paikalle. Mutta emmekö me halua lapsen muodostavan tällaisen luottamuksen?
”Kyllä, mutta vauvan tulisi kutsua vain, kun hänellä on OIKEA hätä”.
”Oikeaksi” hädäksi tunnutaan usein katsottavan lähinnä fyysiset tarpeet, kuten nälkä.
Meille on kertynyt jo paljon tietoa varhaisen vuorovaikutuksen ja turvallisen kiintymyssuhteen merkityksestä. 1900-luvun lopun teknologinen kehitys mahdollisti neurotieteessä vihdoin myös elossa olevien ihmisten tutkimisen kadaaverien sijasta ja pystyttiin osoittamaan hoivan ja sensitiivisen vuorovaikutuksen aiheuttamat konkreettiset muutokset aivoissa. Neurobiologisen tiedon lisääntyessä ensimmäisten elinvuosien merkitys koko myöhemmän kehityksen kannalta on korostunut ja yksilön tunnekokemukset syntymästä lähtien näyttävät tutkimusten valossa olevan oleellisen tärkeitä kehitykselle (Mäntymaa, Luoma, Puura & Tamminen 2003).
Miten myytit vauvojen hemmottelusta tai manipuloivasta vauvasta elävät silti? Miten yhä edelleen voi törmätä suosituksiin siitä, että vauva oppii itsesäätelyä jättämällä hänet yksin? On esitetty, että uudella tutkimustiedolla menee aikaa noin 17 vuotta sulautua käytännön työhön ja väestön asenteiden muuttumiseen sitäkin kauemmin.
Itku on vauvan viestintää
Se aiheuttaa tehokkaasti stressiä vanhemmalle ja varmistaa toiminnan, jonka mukana vauvan eloonjäämisen. Kaikkein stressaavimpana kokemuksena vauvalle onkin pidetty eroa hoitajasta eli siitä henkilöstä, joka pitää lapsen hengissä. Varhainen ero lisää kortikotropiinia vapauttavaa tekijää mantelitumakkeessa. Jotkut pitävät tätä pelon kemikaalina ja olettavat, että jopa lyhyet erossa olot ruuan ja turvan lähteestä ovat hyvin pelottavia kaikille imeväisikäisille nisäkkäille, ihminen mukaan lukien. Pienillä lapsilla tulisi olla jatkuvasti saatavilla joku, joka huomaa heidän tunteensa ja voi auttaa heitä säätelemään niitä, sillä pieni lapsi ei tosiaan kykene vielä riittävään itsesäätelyyn saadakseen itsensä rauhoitettua stressitilasta. Vauvat ovat erittäin herkkiä sanattomalle viestinnälle ja usein varhainen säätely onkin sanatonta: vanhempi rauhoittaa lasta kasvoillaan, äänensävyllään ja kosketuksellaan, pitelemällä tai heijaamalla vauvaa. Vanhemman vastatessa ennustettavalla tavalla malleja alkaa muodostua: esimerkiksi kun itkee, niin äiti ottaa hellästi syliin. Jos vanhemmalla taas on itsellään vaikeuksia tunteidensa säätelyssä, se voi siirtyä vauvaan. (Gerhardt 2007)
Jo pienellä vauvalla on kuitenkin olemassa erilaisia keinoja itsesäätelyyn, kuten esimerkiksi nyrkin imeminen, ja näiden keinojen avulla osa vauvoista saattaa esimerkiksi nukahtaa ilman vanhemman läsnäoloa. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että vauva on valmiiksi rauhallisessa olotilassa eivätkä keinot ole riittäviä tunnesäätelyyn, johon hän tarvitsee aikuisen apua. (Mäntymaa et al. 2003). Toisin sanoen vauva tai pieni lapsi ei kykene rauhoittamaan itseään stressitilasta, vaan se edellyttää riittävää neurobiologista kypsyysastetta etuotsalohkojen alueella. Tämä kehitys on hidasta ja kehittyy itseasiassa aina kolmannelle vuosikymmenelle saakka. Juuri kehittymässä olevat alueet ovat haavoittuvaisimpia ja yhteydet etuotsalohkoihin häiriintyvät herkästi: liian suuret vaatimukset ja liian vähäinen tuki lapselle aiheuttavat ylikuormittumista. Säätelykyvyn ylittyessä kortisolitasot pysyvät liian korkeana ja hippokampuksen toiminta vaimenee: etuotsalohkojen aktiivisuus vähenee ja aistivirran tietoinen käsittely sekä oppiminen käyvät jos eivät täysin mahdottomaksi niin ainakin hyvin vaikeaksi.
Tavanomaisessa säätelevässä vuorovaikutuksessa vanhempi mukauttaa omaa viestintäänsä osoittaen vauvalle hänen tunnetilansa ja vireystilan muutoksen tulleen havaituksi, joka antaa hänelle nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen. Vauva saa myös kokemuksen siitä, että tunteet ovat hallittavissa, siedettävissä ja jaettavissa. Aikuisen tehtävä onkin sinänsä varsin yksinkertainen eli vahvistaa lapsen lisääntyvää kykyä käsitellä erilaisiin tunnetiloihin sisältyvää vireystilan vaihtelua, joka tapahtuu vahvistamalla vireystilaan liittyvää myönteistä aktivaatiota ja vaimentamalla kielteistä. Kun lapsella on aikuisen tuki säätelyssä hänen ei tarvitse ajautua sietokyvyn äärirajoille ja aikuisen säätely viestittää, että kaikki on hyvin ja tästä selvitään. Tämän lisäksi aikuisen on mahdollistaa tukea tilannetta oman positiivisen tunnekokemuksensa myötä, kuten ilon siitä, että lapsi on niin kovin rakas. (Sajaniemi, Suhonen, Nislin & Mäkelä 2019)
Oletetaan, että kahden kuukauden ikäinen lapsi herää kolmelta aamuyöllä ja alkaa itkeä. Äiti tulee hänen luokseen ja seuraavan puolen tunnin ajan lapsi imee tyytyväisenä äitinsä rintaa tämän katsellessa häntä hellästi ja kertoessa, kuinka mukava hän on nähdä vaikka keskellä yötä. Viimein äitinsä rakkauden lämpöön tyytyväinen lapsi ajautuu takaisin uneen. Ajatellaan sitten toista pikkutunneilla heräävää kaksikuukautista vauvaa, jonka äiti onkin kireä ja hermostunut, koska on mennyt nukkumaan vasta tuntia aiemmin riideltyään koko illan aviomiehensä kanssa. Lapsi jäykistyy heti, kun äiti ottaa hänet syliinsä ja sanoo: ”Ole hiljaa, en kestä enää! Ala syödä, että pääsen takaisin sänkyyn!” Lapsen imiessä äiti tuijottaa kivettynein ilmein kaukaisuuteen, vilkaisematta lastaan, miettien äskeistä riitaa ja kiihtyen yhä enemmän pyöritellessään kiukkuisia ajatuksia päässään. Vauva, joka vaistoaa hänen jännityksensä, kiemurtelee, jäykistyy ja lakkaa imemästä. ”Eikö kelpaa?” Äiti kysyy. ”Ei väkisin.” Hän panee lapsen samantien takaisin sänkyyn ja antaa tämän itkeä, kunnes tämä viimein nukahtaa uupuneena.
National Center for Clinical Infant Programs
Psykologi Daniel Goleman toteaa jopa jossain määrin klassikon maineen saaneessa Tunneäly-kirjassaan, että edellä kuvatut käyttäytymismallit useaan kertaan toistettuina antavat lapselle hyvin erilaisen kuvan omasta itsestä ja läheisistä ihmisistä. Ensimmäinen lapsi oppii, että ihmisiin voi luottaa: muut huomaavat hänen tarpeensa ja auttavat häntä. Toinen saa tuntea, että lohdun pyytäminen ei kannata, kukaan oikeastaan välitä hänestä eikä ihmisiin ei voi luottaa. Hän voi kasvaa uskoen, että hänellä ei oikeastaan pitäisi olla tunteita, sillä niistä ei olla oltu kiinnostuneita. Kaikki lapset saavat ajoittain kokea jossain määrin kumpaakin kohtelua, mutta mitä enemmän vanhempien käytös vuosien mittaan painottuu suuntaan tai toiseen, sitä selvemmän käsityksen lapsi saa maailman turvallisuudesta, muiden luotettavuudesta ja omista vaikutusmahdollisuuksistaan. Eriksonin kehitysteorian mukaan lapsi oppii perusturvallisuutta tai perusturvattomuutta.
Vauvan ollessa kuuden ja kahdentoista kuukauden välillä etuotsalohkon aivokuoressa syntyy valtavasti hermosolujen välisiä yhteyksiä, ja ne saavuttavat suurimman tiheytensä juuri silloin, kun kehittyvä mielihyvän sävytteinen suhde vanhempiin on kiihkeimmillään ja kiintymyssuhteet vahvistumassa. (Goleman 2003, Gerhardt 2007). Kahden ensimmäisen elinvuoden aikana ylipäänsä keskushermostossa esiintyy paljon hermosolujen ja -yhteyksien ylituotantoa. Lapsen saamat kokemukset erityisesti vuorovaikutukseen liittyen ohjaavat toiminnallisten hermoyhteyksien muodostumista ja karsiutumista. (Mäntymaa et al. 2003).
Monien teorioiden mukaan lapsi siis oppii itsenäisen lohduttautumisen taidon vanhemman biologisen virittäytymisen ja säätelyn myötä. Goleman ja Gerhardt nostavat molemmat kirjoissaan myös 10-18kk välisen ajan kriittiseksi itsesäätelyn kehityksen kannalta. Tällöin lapsella muodostuu aivojen etuotsalohkon alaosista limbisille alueille vieviä yhteyksiä, joista tulee kielteisen tunteiden tärkeimpiä vaimennuskytkimiä. Teorioiden mukaan lapselle, joka jatkuvan hoivan ansiosta oppii rauhoittumisen taidon, kehittyy vahva neuronireitistö tälle ahdistavia tunteita hallitsevalle alueelle, jonka vuoksi hän pystyy myöhemmin vapautumaan kielteisistä mielialoista tavallista paremmin. Orbitofrontaalisen aivokuoren kriittisen kehitysvaiheen aikana aivot alkavat kehittää kykyä varastoida mielikuvia, joista tulee tärkeä tunneperäisen itsesäätelyn lähde. Tulevissa samankaltaista tunneviritystä sisältävissä tilanteissa mielikuvia voidaan käyttää käyttäytymisohjeena vanhemman poissa ollessa, mutta mikäli lapsella ei ole tehokkaita vanhemmilta sisäistettyjä menetelmiä kiihtymystilan tasoittamiseen hän on altis stressille. Myös kyky pitää mielessä tunneperäisiä kuvia ihmisistä, heidän ilmeistään ja ilmaisuistaan auttavat rakentamaan monimutkaista merkitysten maailmaa, joka ulottuu hetkellisen tilanteeseen vastaamisen ylitse. (Goleman 2003, Gerhardt 2007).
Vauvalla katsotaan olevan vain tarpeita, mutta taaperoikää lähestyessä alkaa lapsi omata myös haluja. Rajat aiheuttavat lapsessa luonnollisesti vastustusta ja kyynelillä on oma tärkeä roolinsa niiden hyväksymisessä, mutta silloinkaan lasta ei tule jättää yksin tunnemyrskynsä keskellä. Muutos vauvasta tahtovaksi taaperoksi saattaa joskus tulla vanhemmille yllättäenkin ja uudenlainen tunteiden kannattelun tarve voi vaatia sopeutumista ja itsereflektiota vanhemmalta etenkin, jos omassa kasvuympäristössä kaikki tunteet eivät ole olleet sallittuja. Vanhemmalla voi esimerkiksi tulla selkärangasta hyvää tarkoittava ele siirtää lapsen huomiota mielipahasta johonkin muuhun asiaan, mikä ei kuitenkaan ole ainoana säätelykeinona kestävää ja voi lähettää samalla lapselle viestiä, että hänen tunteensa eivät ole hyväksyttäviä.
Vauvavuosi on tärkeää aikaa perusluottamuksen rakentumiselle, joka alkaa tutustumalla vauvaan ja vastaamalla sensitiivisesti hänen tarpeisiinsa. Unen suhteen fokus on nykyään vahvasti itsenäisen nukahtamisen opettamisessa ja joskus tuntuu, että unikouluhypen keskellä unohtuu se kaikista tärkein pohja hyvälle unelle: että nukahtaminen olisi pääosin mukavaa ja aina turvallista. Positiivisen assosiaation itse uneen tulisi olla peruskivenä uniassosiaatiomaailmassa etenkin, jos nukahtamisen kanssa on valmiiksi haasteita. Itsenäinen nukahtaminenkin mahdollistuu itsesäätelyn kehityksen myötä, kun vauva saa lainata kanssasäätelyn kautta vanhemman kypsyneitä taitoja säädellä mm. psyykkisfyysistä tilaansa ja tunnekokemuksiansa.
Lähteet:
Gerhardt, S. Rakkaus ratkaisee. 2007. Varhaisen vuorovaikutuksen merkitys aivojen kehittymiselle. Helsinki: Edita Prima Oy.
Goleman, D. 2003. Tunneäly. Lahjakkuuden koko kuva. 9. painos. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy.
Mäntymaa, M., Luoma, I., Puura, K., Tamminen, T. 2003. Tunteet, varhainen vuorovaikutus ja aivojen toiminnallinen kehitys. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 119(6):459-465. Haettu 30.10.2021 osoitteesta https://www.duodecimlehti.fi/duo93467
Sajaniemi, N., Suhonen, E., Nislin, M., Mäkelä, J. 2019. Stressin säätely. Kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin. 2. painos. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy.
